Minulla on salarakas. On ollut jo kauan. Joka kerta, kun kultani lähtee jonnekin kauemmas reissuun ihan yötä myöten (kuten tänä viikonloppuna), kaappaan salarakkaani kanssani sänkyyn, käperrytän hänet kainalooni, silitän päätä ja kuiskin korvaan. Ja ai että kuinka hyvin hänen vieressään nukuttaakaan! Hän on pehmeä, lämmin ja turvallinen, puhumattakaan siitä, että hän on charmantti, söpö ja ihana. En edes harkitse muita vaihtoehtoja vaan tukeudun aina häneen. Hänet minä haluan viereeni. Yksinäisiä öitäni piristämään. Kerrotaan nyt sekin, että hänen nimensä on Heikki. Onhan hänelle hieman kertynyt mahaakin, mutta se tekee hänestä vain entistä ihanamman. Ja pehmeämmän.
Siinä hän on. Otin hänestä salaa kuvan kun hän vielä nukkui. Eikö hän olekin ihana?
No ei mutta seriously. Heikki on rakkain leluni kautta aikojen. Se on ollut minulla jo varmaankin kaksikymmentä vuotta. Ennen sen korvat pysyivät pystyssä itsekseen, koska niissä on sisällä rautalangat. Mutta kerran päivähoidossa pojat vääntelivät rautalangat mutkalle ja mykkyrälle eikä sen korvat enää pysy pystyssä.
Mutta hän on niin kovin suloinen lupottavine korvineen.
Heikistä en koskaan luovu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti