Ja siitä olosta alkoivat muistot vyöryä päälleni. Tuli mieleen se ääni, johon niin monena talviaamuna lapsena heräsi. Se ääni, kun isä kolasi lunta etupihalta. Kun sen äänen alkoi kuulla unensa läpi niin herääminen kävikin nopeasti. Koska se, että isän piti kolata lunta niin sehän tarkoitti vain sitä, että yöllä oli satanut lisää lunta! Myös senkin muistan, kun lumen auraaja saapui kukonlaulun aikaan traktorillaan auraamaan pihaa. Välillä sen aikaiset herätykset ärsyttivät, mutta onneksi yleensä pystyi saamaan vielä unen päästä kiinni sen lähdettyä.
Minulla oli rikas lapsuus. Ei siis rahallisesti rikas, vaan elämyksellisesti. Asuimme keskellä metsää, joten ympäristö oli turvallinen lapselle kasvaa. Tokihan pieni ihmisenalku aina pelkäsi jotakin, ainakin hirviä, karhuja ja irrallaan juoksevia koiria. Mutta siellä sai myös kasvaa vapaasti. Siellä sai olla ulkona kun huvitti, sai leikkiä sisällä kun huvitti ja leikeissään sai tehdä juuri niin kuin huvitti, olenhan ainut lapsi. Joka talvi isä kolasi järven jäälle luistinradan, joka talvi koko perhe yhdessä hiihti valmiin ladun, joka talvi tehtiin äidin kanssa yhdessä lumiukko.
Ja varsinkin joulut olivat ihania. Ei sitä silloin niin ajatellut, mutta nyt sen huomaa. Jouluaattoaamuna minä nousin aikaisin katsomaan kaikki jouluaamun lastenohjelmat. Vanhemmat vetelivät sikeitä melkein puolille päivin. Se oli mukavaa istua yksin hämärässä olohuoneessa telkkarin ääressä ja mussuttaa pipareita ja joulutorttuja. Puolen päivän aikaan oli joulupuuron vuoro ja tietysti sitä jännitettiin aina kuka saa mantelin. Sen jälkeen lähdettiin usein ulkoilemaan ja sen jälkeen odotti vuoroaan joulusauna. Joulusaunan jälkeen syötiin tuhti jouluateria ja minulla oli jo kova hoppu, että milloin se pukki tulee. Ja kyllähän ne silloin tärkeimmät eli joululahjat saatiin aterian jälkeen. Joko pukki toi ihan sisälle asti tai sitten oli lahjasäkki jäänyt vain ulko-ovelle. Yhtenä jouluna meillä kävi muuten pukki, jolla oli poro ja reki mukanaan. Pääsimme pienelle poroajelullekin. Lahjojen jakamisen ja avaamisen jälkeen vanhemmat kahvittelivat konjakeitten kera ja minä ihmettelin lahjojani. Illalla vielä tuijottelin telkkarista Samu Sirkan joulutervehdyksen.
Se varttumisessa ja vanhentumisessa on tyhmää, että kun vanhempana tajuaa lapsuuden ihanuuden niin silloin sitä ei saa enää takaisin. Tekisi mieli ottaa pään sisällä olevista muistoista valokuva, jotta ne asiat eivät varmasti pääse unohtumaan. Haluaisin niin kovasti valokuvata sen äänen, joka lähti aina kun isä kolasi etupihaa.
Juuri nyt en halua mitään muuta niin paljon, kuin että saisin viettää joulun kotipuolessa vanhempieni kanssa. Ei täällä kaupungissa vietetty joulu ole mistään kotoisin. Ja kun nyt on mennyt jo parikin joulua hieman alkeellisempana versiona, niin kyllä on kova ikävä äidin joulupatojen ääreen.
Ei ihmiselle tärkeintä ole raha tai tavara vaan muistot. Ilman niitä elämämme ei olisi mitään. Vaalikaa muistojanne, pysähtykää välillä muistelemaan. Se tekee ihmiselle hyvää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti