Tauti alkaa taittua ja alan pikkuhiljaa totutella normaaliin elämään ja pystyasentoon. Kahlasin tänään Villaketun blogin kokonaan läpi ja ai että kun innostus iski! Kauhea halu neuloa, virkata, askarrella ja touhuta kaikkea heräsi kun tuota luin! Mutta... Ensinnäkään en osaa neuloa, en virkata enkä oikeastaan askarrellakaan paljon.
Tästäkin rintaneulakukasta piti tulla isoäidin neliö. No, ei siitä tullut. Todellakaan.
Toiseksi ei ole rahaa ostaa tarvikkeita ja käsityölehtiä hommaan avuksi. Tekisi mieli vain mennä ja ostaa isot kasat kaikenvärisiä lankoja ja kokeilla kaikkea uutta, vaikkei heti onnistuisikaan. Juuri nyt olisi niin sopiva aika tehdä kaikkea kun käsissä ei muuta olekaan kuin aikaa. Varsinkin taas ensi viikolla kun kulta lähtee kotiseuduilleen neljäksi päiväksi ja minä jään karvaisten kavereiden kanssa tänne aivan yksin ilman ihmiskontaktia. Hulluksihan täällä tulee! Tosin samaan aikaan odotan sitä innolla, koska sitten pääsen kunnolla käsiksi epääsiivossa oleviin kaappeihin, joitten kimpussa voin olla vaikka yötä myöten kun ei ole mitään velvoitteita. Ja ehkä saisin kirjoitettuakin jotain. Haluaisin saada kirjani nyt kunnolla vauhtiin. Odotankin ensi viikon unettomia öitä, jotka voin viettää joko koneella näpytellen tai muistikirjaani kynällä raapustellen. Kulta toi minulle tänään ruusun valmistumiseni kunniaksi. Ihanaa saada kukkia!
Loppuun vielä ajatus Villaketun blogista. Olen itsekin pyöritellyt samanlaista ajtusta päässäni useaankin otteeseen ja välillä löytänytkin aikaa pysähtymiseen ja onnen tuntemiseen.
"Pienistä hetkistä, pienistä asioista muodostuu onni. Pitäisi oppia vieläkin enemmän nauttimaan hetkistä. Keskittymään. Kuuntelemaan. Katselemaan."
"Pienistä hetkistä, pienistä asioista muodostuu onni. Pitäisi oppia vieläkin enemmän nauttimaan hetkistä. Keskittymään. Kuuntelemaan. Katselemaan."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti